Ante Nouveau Magazine — Sadet Hirsimäki

Katseesi lihas

Metsä on hakattu.

Leijailen siinä kohdassa, täytän paikkaa sumulla, jotta näkisin muistot tarkemmin. Täytän tilaa nesteellä, ei toimi sekään. Täytän tilaa voimallani, sitten jotain alkaa näkyä.
Täyttyykö minusta jotain tähän paikkaan, kysyn vieressä olevalta hahmolta.
Kyllä, etkö näe miten hopeaa valutat tänne joka puolelle.

Vai että hopeaa pursuaa altani, ylhäni, keskeltäni, kokonaisvaltaisesti minulta jonnekin muualle. Voimien käyttö tuntuu vierittävän voimaa minuun lisää.

Rata, joka sisälläni kulkee, on vertikaalinen ja teräväkärkinen.

Kuusen kärjet keihästävät ilmaa, sakea uupunut sumu ympäröi meitä. Olemme valmiita, kun minuun on kasvanut osia, ja häneltä poistunut.

Täytämme toisiamme ja imemme toisiltamme epämukavat ja tarpeettomat osat pois.

Katsomme toisiamme silmiin anteliaisuudesta kiitollisena.

Hengitän kehostani ulos tarpeettomat ulokkeet, Olen alkanut hyljeksiä näitä osia jo pitkään ja puhallan niitä pois päin itsestäni.

Irtaimenaaan hilseilee kehoistamme osia irti, ja toisaalla tarttuu paloja, jotka väristen maatuvat kertymiksi raatojemme ylle.

Vedän maasta itseeni jotakin, kun huomaan energian vihlovan allani. Avataan kivi ja katsotaan mitä siellä on. Näin jatkamme paikalla, etsien kohtia jotka ontuvat ja joista päästää irti, antaen toistemme elimiin toisiltamme lihanpaloja. Uutumme kaltaisiksemme, muistuttamaan toisiamme, mutta omalla tahtomallamme tavalla, aina jokin paikka pysyen samana ja tunnistettavana. Jalankärki, korvan nurkat, silmäterät... jostain piirteistä näkee itsemme piirteet, itse tasaisena pysyen, ja joilla hienovaraisesti kuitenkin erotumme toisistamme, silti jatkuvasti liikkuen ja muuntuen, väreillen toistemme välikköihin...

Olen puolikas järvenpinta kun katsot sen reunoilta keskelle.

Katseesi lihas on sisälläni leikaten minusta paloja. Se leikkaa minusta paloja, minusta repeytyy osia sinun katseesi terävästä kärjestä.